Hyvästi ystävä

Laikku koirani nukahti eilen 6.2.2021 kotonamme sylissäni ikiuneen pitkän sairauden päätteeksi. 

Tätä hetkeä kartoin
Tätä väistin
Tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika

Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää
Paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää
Koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää

Laikulla todettiin noin vuosi sitten autoimmuniperäinen pesäkkeellinen aivotulehdus, jonka kanssa olemme taistelleet pitkään. Taudista ei tiedetä kovin paljon, ja jokainen koira sairastaa sen hieman eri tavalla. Meillä oli suuri toive, että Laikku paranisi, mutta taudissa on tullut vuoden aikana useita takapakkeja ja  viimeisimmän takapakin jälkeen kävi selväksi, ettei toivoa paremmasta ole. Hoitoja olisi voinut jatkaa, mutta päätimme, että on oikein päästää Laikku menemään vielä nyt, kun kaikki on kohtuullisen hyvin. Tauti on niin haastava ja vaikeaselkoinen, että emme enää voineet mennä takuuseen siitä, että Laikulla olisi kaikki hyvin. 

Laikun lopetuspäätös oli vaikein ja kamalin asia mitä olen elämässäni koskaan joutunut tekemään, mutta olen huojentunut siitä, että pystyin sen lopulta tekemään. Minusta tuntuu, että se tapahtui juuri oikeaan aikaan. Ei hetkeäkään liian aikaisin, eikä hetkeäkään liian myöhään. Käänsimme kaikki kivet ja yritimme parhaamme, mutta kun umpikuja tuli näkyviin, ymmärsimme pysähtyä ajoissa. 

Nyt kun kaikki on ohi, oloni on samaan aikaan tyhjä ja helpottunut. Olen onnellinen Laikun puolesta, että se sai lähteä ilman kipua ja pelkoa tästä maailmasta. En olisi varmastikaan pystynyt tähän, ellei tuttu eläinlääkäri olisi tullut kotiimme hoitamaan viimeisen työn. Olen myös itseni ja mieheni puolesta onnellinen, ettei meidän tarvitse enää pelätä uusia takapakkeja, annostella lääkkeitä, tarkkailla Laikun vointia jatkuvasti ja järjestellä elämäämme niin, että joku on Laikun kanssa koko ajan. Loppujen lopuksi, vaikka viimeinen vuosi Laikun kanssa oli ehdottomasti elämisen arvoinen, se oli myös todella raskas meille jatkuvan surun ja murheen vuoksi. Näin on kaikille parempi.

Mutta juokseminen on nyt outoa. Kävin tänään yksin juoksulenkillä. Hölkkäilin, itkin ja kävelin. Juoksin peltoreittiä, ja kun tie sukelsi hämärään metsään, minua alkoi pelottaa. Aiemmin minulla oli aina Laikku, sen seurassa kaikki oli vain iloista ja rentoa, olimme aina ihan omassa kuplassamme eikä ollut väliä, mitä ulkomaailmassa tapahtuu. 

Elämä on virta, ja se jatkuu. Tuntuu kuin se olisi jo napannut minut mukaani ja lähtenyt johdattamaan kohti jotain uutta. Tiedän, että jonain päivänä saan taas juosta koiran kanssa. Minulla on siihen asti aikaa tehdä itsesäni niin hyvä juoksija kuin mahdollista.